Ensinnäkin, luulen että suurinta osa ihmisistä ei oikeastaan kiinnosta laisinkaan minkä kirkon jäsen minä olen – ja se on varsin kohtuullista. Ottaen kuitenkin huomioon sen, että olin henkilö, joka omasi Vapaakirkon pastorin valtakirjan ja joka siten oli sitoutunut julkisesti Vapaakirkolliseen elämään ja oppiin, ja jonka siten myös yleisesti tiedettiin olevan kyseisen kirkon jäsen, ajattelin että väärinymmärrysten välttämiseksi lienee paikallaan selventää joitakin asioita.
Ottaen huomioon ettei tässä kontekstissa oikeastaan ole mahdollista selittää taikka riittävästi kuvata kokemaani syvää sisäistä kokemusta kutsusta anglikaaniseen kirkkoon, en aio tai myöskään erityisesti tahdo sitä yrittää selittää. Sen sijaan, tarjoan joitakin selventäviä huomioita, jotka toivon mukaan myös selventävät niitä mahdollisia syitä, jotka eivät olleet minun syitäni liittyä anglikaaniseen kirkkoon.
Lienee myös huomionarvoista mainita, että tässä yhteydessä en ole niinkään keskittynyt papin kutsumukseen vaan päätökseeni liittyviä anglikaanikirkkoon “rivijäsenenä”. Mainittakoon kuitenkin, että olen myös prosessissa pappisvihkimyksen suhteen ja toivon mukaan jossakin kohtaa tulevaisuudessa – jos Jumala suo –minut vihitään papiksi anglikaanikirkossa.
1. En ole tehnyt tätä päätöstä kevein perustein
Kyseessä ei ole päätös, niin tahtoisin uskoa, joka on tehty kevein perustein taikka ilman riittävää pohdintaa ja itsetutkiskelua. Pyrin esimerkiksi erottamaan pelkästään mieltymyksen tietynlaista liturgiaa ja estetiikkaa kohtaan todellisesta kokemuksesta siitä, että Jumala kutsuu minua anglikaanikirkon jäsenyyteen. Uskoisin, että päätöksessäni ei ole siten kysymys pelkästä mieltymyksestä, vaan aidosta kutsusta.
Tämä ei ole myöskään päätös, joka on tehty nopeasti: olen pohtinut ja rukoillut asiaa noin kolme ja puoli vuotta. En myöskään ottanut mitään konkreettisia askelia liittymisen suuntaan ennen kuin olin mietiskellyt asiaa itsekseni melkein kolme vuotta. Kuitenkin, ottaen huomioon, että olin yhä henkilö, joka omasi pastorin valtakirjan Vapaakirkossa ja joka oli siten yhä tietyllä tavalla julkisesti sitoutunut siihen, en kokenut olevani täysin vapaa puhumaan asiasta julkisesti (vaikkakin jotkut ystävät ja perheenjäsenet tiesivät asiasta). En tahtonut ajautua tilanteeseen, jossa olisin vuosien ajan ikään kuin kaivanut maata sen kirkollisen yhteisön jalkojen alta, jota olin luvannut palvella kritisoimalla ja kyseenalaistamalla sen perustavia oppeja ja käytäntöjä sisältä käsin. Päätin siten jo heti alussa, että jos päättäisin liittyä anglikaanikirkkoon tekisin päätöksen julkisesti ja selkeästi, mutta siihen asti olisin Suomen kontekstissa sitoutunut Vapaakirkkoon. Siten silloin kun kyse oli tehtävästä, joka liittyi suoranaisesti rooliini Vapaakirkon pastorina tai esimerkiksi opettaessa Teologisessa opistossa, pyrin pitämään kaikkein “ei-vapaakirkollisimmat” näkemykseni erossa tästä roolista.
Toivon, että tämän seurauksena kellekään ei jää sellainen käsitys, että olisin tarkoituksella johtanut ketään harhaan tai esittänyt olevani jotakin, mitä en ole: niin kauan kuin minulla oli Vapaakirkon pastorin valtakirja vilpitön pyrkimykseni oli siinä roolissa palvella Vapaakirkkoa niin hyvin kuin mahdollista.
2. Kyse ei ole siitä mikä kirkko on “se oikea”
En päättänyt liittyä anglikaanikirkkoon siksi, että ajattelisin sen olevan kirkon “oikea institutionaalinen muoto” tai se “tosikirkko”. (Ja tämä myös selittänee jotakin niille katolilaisille ystävilleni, joita harmittaa, että en päättänyt saman tien hypätä janan toiseen äärilaitaan ja liittyä roomalais-katolilaiseen kirkkoon.) En myöskään ajattele, että anglikaanikirkko olisi mitenkään erityisen erinomainen institutionaalisten kirkkojen joukossa. Olen hyvin tietoinen anglikaanikirkon epäonnistumisista – niin menneistä kuin nykyisistä. Tästä huolimatta se on se yhteisö, johon kuulun.
Tämä myös on tietty tapa sanoa, että päätökseni ei perustunut ensisijassa teologisiin tai opillisiin syihin. Ei myöskään ole ollut mitään suurta vedenjakajahetkeä taikka kokemusta, jolloin olisin tehnyt päätöksen muuttaa näkemykseni ja olla “anglikaani”. Enemminkin vuosien myötä teologiset näkemykseni ovat vähitellen muovautuneet ja muuttuneet. Jossakin kohtaa yksinkertaisesti huomasin, että olin anglikaani. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että prosessi ei olisi sisältänyt minkäänlaista tietoista älyllistä pohdintaa. Pitemminkin sitä nimenomaan siivitti kirkkoisien ja historiallisen teologian lisääntynyt lukeminen sekä tutustuminen varhaisen kirkon liturgioihin. Ylenpäätään en näe tarpeelliseksi erottaa “käytönnön” ja “teorian” kautta tapahtuneita prosesseja niin kuin liturgia itsessään ei olisi teologiaa: osiltaan juurikin käytännön osallistuminen anglikaaniseen liturgiaan johti myös teologisten näkemysten muuttumiseen. Lex orandi, lex credendi – rukouksen laki on uskon laki, niin kuin sanotaan.
3. Tämä ei ole päätös, jonka olen tehnyt katkeruudesta tai suuttumuksesta käsin
Minulla ei ole mitään Vapaakirkkoa vastaan. Kirkkollisena yhteisönä se on ollut minulle hyvä paikka olla ja antanut paljon. Uskoisin, että ilman monien vapaakirkollisten työntekijöiden ja ystävien tukea tuskin olisin siinä pisteessä missä tänään olen. Ja tästä kaikesta olen hyvin kiitollinen Vapaakirkolle ja toivon, että jatkossakin voin pysyä yhteydessä vapaakirkolliseen elämään.
Lisäksi, siitä huolimatta, että omat näkemykseni saattavat erota tätä nykyä jossain määrin tavanomaisista vapaakirkollisista näkemyksistä, minulla ei ole mitään aikomusta taikka tarvetta yrittää “käännyttää” vapaakirkollisia kristittyjä johonkin toiseen kirkkokuntaan. Vapaakirkkollisuudella perinteenä on oma integriteettinsä osana ‘yhtä, pyhää, katolista [eli yleistä] ja apostolista kirkkoa’. Toivon kaikkea hyvää ja Jumalan runsasta siunausta Vapaakirkon tulevaisuuteen.
On My Decision to Join the Anglican Church: Three Clarifying Notes
At the risk of being terribly self-indulgent and self-important, here are some notes and explanations regarding my recent decision to join the Anglican church. I realise that this matter probably doesn’t interest most people very much – they couldn’t care less which denomination I’m a member of – and that is very reasonable: do feel free to ignore this entirely. Given, however, the fact that I was a pastor in the Free Evangelical Church of Finland and that it was, therefore, generally known that I’m a member of that denomination and that in some sense I publicly represented it due to having that role, I feel like I own some kind of explanation to those who are confused or who have some questions, and also in the hopes of avoiding any misunderstandings.
Given that it’s not really possible in this context to explain the deeply felt sense of inward calling that drew me to the Anglican church and made me make the choice I’ve made, I’m not going to attempt to explain it – nor do I actually desire to. Instead, I’ll just clarify what kinds of things did not motivate my decision to join the Anglican church.
Also, this post is mainly about my decision to join the Anglican church not so much about my decision to seek ordination to the Anglican priesthood. For those who might be interested to know, however, I can tell that I am indeed in the process of discernment and I hope, God willing, that I will be ordained a priest in the Anglican church sometime in the future.
Three Clarifying Notes
1. This is not a Decision Lightly Made
This is not a decision I’ve made lightly or – so I hope – without due discernment and without considering carefully whether my sense of being drawn into the Anglican church was merely an emotional response to, say, the kind of high Anglican liturgy that delighted me rather than a genuine call from God. That is, whether it was merely a personal preference or indeed a real vocation. Hence, this is something I have been thinking about and praying about for about three years. All these years, I did not discuss the matter very widely, although some of my friends and family did know. At the same time, given that I also held a pastoral license in the Free Evangelical Church and in this sense had made some public commitments to it, I didn’t feel entirely at liberty to discuss my ponderings and wonderings very widely: I decided early on that if I made the decision to join the Anglican communion, I’d do it properly and publicly, and that I wouldn’t spend years sort of indirectly undermining the practices, theological beliefs and spirituality of the free church tradition while still situated within it. Hence, I felt generally that I shouldn’t publicly speak or preach some of my theological views or my questions about my own vocation. This is because I do believe that if one is ‘authorized’ as a minister of a church community, one has certain duties towards that community, to support the kind of distinctive spirituality and practice that is organic to that community and in so doing serve that community’s needs (rather one’s own personal theological preferences). I hope, therefore, that those to whom this comes as a surprise do not feel that they have been somehow duped or even betrayed by me, that I have pretended to be or believe something contrary to my actual views: as long as I still held a pastoral license in the Free Evangelical Church, my sincere intention was to serve the church in that role.
2. This Isn’t About Which Church is the Right Church
I have not decided to join the Anglican church because I believe it’s ‘the one true institutional form of the church’. I don’t, in fact, believe that there is any such ‘one true institutional form of the church’ and I’ve no interest in debating which church is “the right one”. (Which, in a way, is also an answer to those Catholic friends of mine who are disappointed that I didn’t just go all the way, swim the Tiber, and join the Roman Catholic Church.) Nor do I think that the Anglican church is even particularly outstanding amongst the institutional churches: I’m more than aware of the failings – both historical and current – of the Anglican church.
This is also a way of saying that my decision was not made primarily for theological or doctrinal reasons. Also, there has not been any single moment of radical theological break from the tradition I grew up in. Rather, over the years my theological views have simply shifted, gradually, until at some point I simply noticed that I was, for all practical purposes, an Anglican. This does not mean, however, that the process has been unreflective: it has been, as I said, long-time coming and partly the shift in my views took place because I dived deeper into early Christian fathers and liturgy and historical theology in general. This shift happened in connection with my study of theology and my growing practical familiarity with Anglican worship. Lex orandi, lex credendi, as they say (the law of prayer is the law of believing). In general, I’d like to resist the notion that somehow ‘intellectual processes’ can be separated from practical engagement with a given tradition (as if liturgy was not also theology).
3. This Is not a Decision Made in Anger or Resentment
This is not a decision I’ve made with anger or resentment: I’ve nothing against the Free Evangelical Church of Finland. It has been a very good place for me to be and has given me so much. In many ways, I am where I am today because of the generous help and support of many of its members. And I am so very grateful for my home church for that, and for all the people who’ve helped me and supported me in my journey. I hope that I can stay connected to the Free Evangelical Church of Finland in the future as well.
I also don’t think, despite my differing views, that the Free Evangelical Church of Finland should become Anglican or Episcopalian or whatever: as a church community it is situated within its own tradition and has an integrity of its own and I hope and pray that it will have many good pastors in the future who will be able to serve it well.